Kesä oli päättynyt. Katsoin opiskelukämppäni kolmannesta kerroksesta kaupunkikeskustassa sijaitsevaa asfalttikenttää. Joku humoristi sanoi sitä pihaksi. Yhteen kivitalojen ympäröimään nurkkaan oli pakoputkirivin viereen viety puinen keinu. Kolme koivua oli jäänyt asfaltin saartamaksi, kukin eri reunoille asfalttighettoa.

Olin tuonut kotoa mustikoita. Lapioin niitä suuhuni ja kuvittelin, että kotimaut lievittäisivät ikävää. Ahdistusta, jota betonin keskelle sulloutuminen tuotti. Siellä suurten talojen keskellä tunsin tukehtuvani. Miten ajatuskaan voisi lentää, kun ei näe minnekään. Horisontti kadoksissa, kolmen koivun lisäksi ei yhtäkään luonnonmerkkiä, josta voisi seurata vuorokauden aikaa, vuodenaikaa.

Olin lähtenyt Tervosta suurin elkein: tänne tuppukylään en koskaan palaa. Jo toisena opiskeluvuotena Kuopion ydinkeskustassa ymmärsin, että minä voin viedä kyllä kehoni kerrostaloon asumaan, mutta minun mieleni ei sinne mahdu.

Tie vei Kuopiosta Jyväskylään, Heinolaan, Helsinkiin, Etelä-Karjalaan: jos vain suinkin pystyin vaikuttamaan, valitsin aina asunnon keskustojen ulkopuolelta. Sieltä, missä äänimaailma olisi muutakin kuin autojen pärinää, sieltä missä olisi tilaa hengittää.

Maaseutua pidetään usein sisäänlämpiävänä: verhon raosta kyylätään, milloin naapuri tulee kotiin ja kenen kanssa, tiedetään kaikkien asiat. Itse taas en koskaan ole ollut yhtä tuskaisen tietoinen naapureistani kuin kerros- ja rivitaloissa: en minä tahdo saada kuuloaistimusta yläkerran naapurin pissimisestä. En minä halua haistella päivätolkulla hernekeittoa, jota naapuri lämmittää. Enkä kuulla tuntemattomien ihmisten riitaa.

Maaseudulla on sentään mahdollisuus rakentaa oma reviiri ja sovittaa siihen itselleen sopiva määrä sosiaalisuutta: miten kaupungissa otetaan irtiotto, kun joku kirjaimellisesti kävelee päälläsi omassa kodissasikin.

Minä kuvittelin pitkään, että edistääkseni omaa uraani on syytä pysyä kaupungeissa. Että maalla en voi ikinä saada työtehtäviä, jotka tyydyttävät kunnianhimoni tai antavat minulle mahdollisuuden kehittyä.

Isossa kaupunkiorganisaatiossa työskenneltyäni huomasin olevani onnekseni väärässä: hyvätkään ajatukset eivät kankeassa työyhteisössä edenneet, hierarkia tappoi luovuuden eikä maalaisjärki sopinut samaan lauseeseen kaupungin käytäntöjen kanssa.

Viimeiset kuusi vuotta olen saanut tehdä maalta käsin työtä maaseudun kehittämiseksi. Maalaisena olen saanut kutsun Helsingin vanhan ylioppilastalon lavalle puhumaan heti ministeri Anne Bernerin ja professori Anssi Vanjoen jälkeen – olen saanut olla mukana maaseudun digitalisaatiossa uraauurtavalla tavalla. En usko, että työhöni olisi kohdistunut läheskään samankaltaista mielenkiintoa, ellen olisi tullut marginaalista ja tehnyt uudenlaista työtä siellä, mistä uudistusten ei uskottu tulevan: maalta.

Kun epäsäännöllinen työ on välillä vienyt hetkeksi pois maaseudulta, osaa kotiinpaluuta arvostaa vielä enemmän. Lapseni on sillä aikaa saanut polskia Tervon päiväkodissa sijaitsevassa uima-altaassa ja seurata makuuhuoneemme ikkunasta kirjosieppopariskuntaa, jotka majailevat pihalehmuksessamme. 

Kylän kalastaja on tuonut kotiin saakka valmiiksi peratut muikut tai ahvenfileet. Sadan metrin päästä kotiovelta käyn noukkimassa kantarellipaikastamme kastiketarpeet. Oman pihan pensaista nappaan jälkiruoaksi herukat ja karviaiset. Naapurin emäntä kiikuttaa voipaperissa lämmintä pullaa. Haen liiteristä itse pilkotut halot ja sytytän saunankiukaan, pulahdan uimaan. Se mikä toisille on lomaa ja juhlaa, on meidän arkea.

Kun illalla lasken makuuhuoneen verhon, näen horisontin. Aurinko värjää järviveden vaaleanpunaiseksi edessäni. Pieni iltatuuli värisee sen pinnalla.

Minulla on tilaa ajatella ja elää arvojeni mukaisesti.

Minna Jaakkola

SavoGrowssa työskentelevä viestintäpäällikkö, digitalisti ja paluumuuttaja 20 etsikkovuoden jälkeen